Istun junassa kotimatkalla Vaasasta. Takanani on reissusyksy; kymmenen paikkakuntaa ja tusina musiikkioppilaitosta. Olen tavannut 350 musiikkioppilaitospedagogia Rovaniemeltä Vantaalle ja Seinäjoelta Joensuuhun Täsmävirtaa -vuorovaikutuspäivän merkeissä. Pikkupaikkakuntien kunnallisia musiikkiopistoja ja kasvukeskusten suuria konservatorioita. Aikamoinen etuoikeus ja näköalapaikka. No mitäs olen nähnyt?

Ennakko-odotukseni eivät täyttyneet.  Oletuksestani poiketen kipuilu viimeisen opetussuunnitelmauudistuksen kanssa alkaa pääsääntöisesti olla ohi. Laajentuneet tavoitteet, oppilaslähtöiset opintopolut, monipuolistuneet osaamisen näyttämisen  ja arvioinnin tavat tuntuvat pääsääntöisesti imeytyneen opetuksen arkeen.  

En myöskään osannut täysin varautua puolessatoista kuukaudessa kohtaamaani motivaatiovyöryyn; innosta tuikkiviin silmiin, sitoutumisen syvyyteen  ja  sydämestä nousevaan kommentointiin. Kuuluisan filosofin termein mentiin usein kyynerajoille, kun pohdittiin yhdessä musiikkikasvatustyön merkitystä. Missio tuntui vahvalta, oli kyse sitten tyhjenevästä maaseudusta tai paisuvasta kasvukeskuksesta.

Miksi se yllätti? Siksi, että päivämme täyttyvät helposti arjen kitkasta ja se vääristää linssiä. Rehtorit taistelevat milloin tiloista, milloin rahasta, milloin tunneista ja  lapsimääristä. Lähiesihenkilöt huolehtivat siitä, että jokaisella Maijalla ja Alilla on opettaja tai tarvittaessa sijainen, vahtimestarit siitä, että nuottitelineitä löytyy.  Selvityksiä, täytettäviä raportteja, konsertteja ja keikkapyyntöjä tulvii ovista ja ikkunoista. Kokoontumiset kuluvat helposti siihen, että  käydään  opettajien kanssa hengästyneinä läpi kuka, mitä, milloin ja missä. Syvempään arvokeskusteluun ehditään ehkä vain strategian ja opetussuunnitelman päivitysvuosina. Ja niin meidän suurin voimavaramme saattaa pikkuhiljaa hautautua silpun alle. 

Nykyinen organisaatiotutkimus nostaa tavoitteeksi sen, että yhteisön tarkoitus on sydämellistynyt jokaisen työntekijän henkilökohtaisiksi tunnemerkityksiksi.  Tuo on meille musiikkioppilaitoksissa lähtötilanne. Rakkaus musiikkiin ja lapsen hyvään kasvuun on yhteisesti jaettua pääomaa.

Se ei poista sitä, etteikö jännitteitä olisi, ja nehän pitävät meidät liikkeessä. Yksi opettajien työn jännitepareista on rakennettu lakiin asti: Opetus antaa välineitä harrastustavoitteiseen itseilmaisuun, ja myös valmiuksia alan ammattiopintoihin. Tämänkin jännitteen vapauttamisessa hyviksi käytännöiksi auttaa merkityspuhe. Se antaa opettajille luvan rohkeasti erilaisiin, oppilaiden eri tavoitteita palveleviin opintopolkuihin.

Kieli on mieli. Innostuksen sytyttämisessä ja sen ylläpidossa tarvitaan sanoja. Työnäky vahvistuu yhteisellä sanoituksella, ja mitä useampi sen jakaa, sitä enemmän musiikkikasvatuksella on puolestapuhujia.  Se, mihin kiinnitämme ajatuksemme ja mistä puhumme, kasvaa ja energisoituu. Kannattaisikohan meidän arjen huiskeen keskellä muistaa puhua enemmän rakkaudesta?

*****

Kirjoittajana on kouluttaja Paula Jordan, joka on työvapaalla oleva Espoon musiikkiopiston rehtori ja Organisaationalyyttinen työnohjaaja (STOry). Täsmävirtaa! on Opetushallituksen rahoittama ja SML:n hallinnoima puolen vuoden koulutushanke. Mukana on 12 musiikkioppilaitosta ja 23 johtoryhmäläistä.