Raimo Päiväläinen, varapuheenjohtaja |
Tohtori Shinichi Suzuki sai vuonna 1931 (tai 1932) isän tuomana opetettavakseen 4-vuotiaan pienen pojan, josta myöhemmin tuli maailmankuulu viulisti. Suzuki ei siinä hetkessä lainkaan ymmärtänyt, mitä hän voisi näin pienelle lapselle opettaa. Samoihin aikoihin hän oli perustanut veljiensä kanssa jousikvartetin. Kesken kvartettiharjoituksen hän sen keksi: “Japanilaiset lapset puhuvat japania”. Tämä yksinkertainen itsestäänselvyys oli lähtölaukauksena suzukimetodin kehitykseen.
Nerokas suzuki-pedagogiikka, jota myös äidinkielen metodiksi tai lahjakkuuskasvatukseksi kutsutaan, pitää sisällään pitkälle mietityn metodisen punaisen langan ja upean filosofian. Kaikki tähtää siihen,että kukin ihmistaimi kasvaisi omalla vauhdillaan musiikkia rakastavaksi toisia ihmisiä ja luontoa kunnioittavaksi kansalaiseksi omien vanhempiensa ja soitonopettajansa tuella.
Arviointikeskustelu käy parhaillaan kuumana: sanallista vai numeroita vai sekä että. Vai mitä? Arviointi on vähän kummallinen ja monisäikeinen asia. Mehän arvioimme toisiamme jatkuvasti. On melkoisen lapsellista väittää, etteikö aikuinen ihminen arvioisi kollegoitaan tai ylipäätään kanssakulkijoitaan silloin tällöin tai ehkä jopa jatkuvasti. Ja samalla lailla opettaja arvioi viikoittain oppilastaan ja oppilas opettajaansa. Minkätähden siis teemme tästä opetussuunnitelmiin liittyvästä arvioinnista elämää suuremman kysymyksen? Haluammeko rajoittaa arvioinnin pelkästään tasosuorituksiin ja samalla siihen, miten oppilas on oppinut hallitsemaan omaa instrumenttiaan? Vai haluammeko arvioida myös sitä, miten pieni ihmistaimi on omista lähtökohdistaan onnistunut muiden avustuksella pääsemään haluamaansa tavoitteeseen ja saavuttanut suurenmoisia taitoja tehtyään paljon “töitä”? Onko lasta ympäröivä tukijoukko onnistunut siinä, että lapsi on saanut kasvaa omien edellytystensä mukaisesti?
Jokaisella pedagogilla on oma tapansa. Pelkkä metodi ei tee ketään autuaaksi. Uskon vahvasti siihen, että jokainen opettaja haluaa oppilaalleen hyvää, mitä tahansa metodia käyttääkin. Soitonopettajan tärkein tehtävä on toki se, että lapsi oppii soittamaan, mutta voisiko kuitenkin laajentaa perspektiiviä ja todeta tohtori Suzukin sanoin hieman mukaillen: “Vanhempien (ja opettajien) suurimpana huolenaiheena tulisi olla, että heidän lapsistaan (ja kasvateistaan) kasvaisi hyviä ihmisiä”. Tämän voisi hyvin lisätä oppilaitosten opetussuunnitelmiin oli pedagogiikka mikä hyvänsä.
Onneksi pedagogiikasta riippumatta kaikki tiet vievät Roomaan.
Raimo Päiväläinen
varapuheenjohtaja
27.2.2017
Kiitos tästä. Uskon, että tähänkään asti arviointi ei ole ollut pelkkää numerointia, mutta lapsen tiellä pitää olla mielestäni joka vuosi tavoitteita, jotain mitä pitää tietyin aikavälein saavuttaa esim. joka vuosi edes. Oppilaitoksella pitää olla tavoitteita myös verrannollisesti koko Suomen kannalta. Kaikkea arviointia ja tavoitteita ei saa romuttaa!!! Tämän sanon sillä kokemuksella, mitä itse olen toteuttanut kymmenien vuosien aikana: kiertänyt kaikki maanosat huiluryhmieni kanssa: ensin 10-20 konserttia Suomessa ja sitten ulkomaille tasokkaalla ohjelmalla. Ja nuorilla aina jotain opittavaa myös elämästä: viety instrumentteja Etelä-Amerikan maihin, ja tehty yhteistyötä konserteissa, käyty tutustumassa vankiloihin ja orpokoteihin siellä, nähty slummielämä myös. Viety koulutarvikkeita Afrikkaan ja huumekouluihin, tehty yhteiset konsertit mus.koulujen kanssa siellä -normaalikoululaisilla ei edes kenkiä tai kouluvihkoja. Järjestetty yhteisiä konsertteja ja mestarikursseja mm. Kuala Lumpurissa ja Australiassa. Samoin yliopisto- ja kouluyhteydet Japanin konserttien yhteydessä, kuten myös useimmissa Euroopan maissa. Lapsilla pitää olla tavoitteita !!!!
Ihan samaa mieltä on blogin kirjoittaja!